Sattumia Sipoon saaristosta

Vuonna 2016 havahduin siihen tosiasiaan, että olin melonut useita vuosia ja useita tuhansia kilometrejä Sipoon saaristossa tietämättä tuosta kauniista saaristosta oikeastaan mitään. Tunsin sen topografian, saaret, salmet ja niiden kivet, mutta en sitä miten siellä on eletty ja miksi se on kehittynyt sellaiseksi kuin on.

Lainasin kirjastosta Sipoon pitäjän historiikin ja totesin, että näillä saarilla todella on tapahtunut kaikenlaista mielenkiintoista. Täydensin tietojani kaikkitietävällä Googlella ja erään keskiviikkomelonnan yhteydessä kerroin Schaumanista ja hänen yhteydestään Simsalöhön. Tulkitsin palautteen positiiviseksi ja olen sen jälkeen jatkanut näitä ”saarijuttuja”.

Mitä tästä on sitten ”jäänyt käteen”. Tietysti paljon historiallista tietoa, mutta ennenkaikkea valtavasti kunnioitusta menneitä sukupolvia kohtaan.

Yläkuvassa on Skyttenskärin kalastajatorppa vuonna 1895. Skyttenskär oli asutettu 1770-luvulta alkaen. Ei voi kuin hämmästellä sitä tulevaisuudenuskoa ja sitkeyttä, mikä on ollut ihmisellä, joka on päättänyt, että tuosta merestä ja tuosta kivikosta revin itselleni ja perheelleni elannon vaikka hädän hetkellä siellä ei ole kukaan auttamassa.

Anssi Vesikallio, 9.9.2018

Byrokratiaa, tervettä järkeä ja oman edun tavoittelua Sipoon saariston asuttamisessa

Sipoon saaristossa ei vielä 1700-luvun puolivälissä ollut juurikaan asutusta. Vain Löparössä ja Talosaaressa asui vakituisesti ihmisiä. Norrkullalandetilla asui ajoittain vahti, jonka tehtävänä oli valvoa, ettei saaren metsää hakattaisi luvattomasti.  Myös Kaunissaaressa oli asutusta ennen 1740-luvun pikkuvihaa.

Eriksnäsin kartanon omistaja Ulrik Nordenskiöld pisti alkuun Sipoon ulkosaariston asuttamisen. Hän kysyi vuonna 1786 langoltaan, maaherra Anders de Brucelta, kuinka hän voisi auttaa erästä uudisasukasta asettumaan Krämarön saarille (Asplandet ja sen ympärillä olevat pikkusaaret). Hän sai maaherralta seuraavanlaisen vastauksen:

”Kun perustetaan uudistilaa Krämarön ja Eestiluodon saarelle, on parasta sanoa, että aiotaan pyytää silakkaa ulkosaariston kaukaisimmilta luodoilta. Pidän tätä tärkeänä, koska virolaiset käyvät kalassa meidän puolellamme ja nyt voitaisiin saada hyöty omaan maahan. Jos uudisasutukseen kysytään muodollista lupaa, täytyy siitä sopia sipoolaisten kanssa ja silloin kysymys saarien omistusoikeudesta nousee jälleen esille. Se asia tulisi selvittää laillisesti ja seikkaperäisesti tuomioistuimessa, mihin kuluu paljon aikaa. Mielestäni on parasta, että rakas lankoni rakentaa ja kalastaa saarilla parhaansa mukaan, ilman että kysyy siihen lupaa. Tyytymättömät saavat sitten halutessaan valittaa asiasta.”

Voiko asian taitavammin sanoa? Joka tapauksessa Ulrik Nordenskiöld seurasi tätä vähintäänkin epäilyttävää neuvoa ja siirsi yhden rakennuksen Eriksnäsin kartanosta Krämarön saarille. Lisäksi Nordenskiöld teki luultavasti 1790-luvulla kalastaja Adolf Ljungqvistin kanssa sopimuksen Eestiluodolla asumisesta ja kalastamisesta.

Ulkosaariston asuttamisessa Nordenskiöldillä oli kyllä ”omakin lehmä ojassa”. Avustettuaan saarten asuttamisessa hän yritti useaan kertaan saada viranomaisia julistamaan yksityiseksi omaisuudekseen ainakin ne saaret, joilla asukkailla oli asunnot, laidunmaat ja metsät. Hänen vaivojaan ei kuitenkaan palkittu, vaan saaret julistettiin kruunun omaisuudeksi vuonna 1805. Nordenskiöldin oikeus vaatia vuokraa kalastajilta lakkasi samalla.

Granö, melkein ydinvoimala

Granö mainitaan historiallisissa lähteissä ensi kerran 1540-luvulla, jolloin siellä oli kolme pientä tilaa. Reilu sata vuotta myöhemmin saarella asuvia verotettiin silakan- ja hylkeen pyynnistä.  1690-luvulla saari siirtyi Östersundomin kartanon omistukseen.

Isoviha (1713–1721) tyhjensi kolmen torpan käytössä olleen Granön, jonne asutus palasi vasta saman vuosisadan puolivälissä, kun Östersundomin kartano perusti saareen kaksi torppaa. Kartano perusti saareen myös vaatimattoman tiilenpolttimon. Kuninkaallisessa merikartastossa vuosilta 1791–1796 on Granön pohjoisrannalle merkitty tiilitehdas (tegelbruk) sekä siihen liittyviä rakenteita. Sen vanhat uunikummut sekä savenottokuopat ovat vielä nähtävissä.

Granö oli 1960-luvulla vakavasti ehdolla ydinvoimalan (150-250 megawattia) sijoituspaikaksi, mutta hanke jäi toteutumatta. Sitä varten Helsingin kaupunki osti maata Granöstä. Samassa yhteydessä mainittiin voimalan vaihtoehtoisiksi paikoiksi Norrkullalandetin tai Löparön saaret. Granö katsottiin kuitenkin parhaaksi vaihtoehdoksi, koska silloin olisi mahdollista käyttää hukkalämpö hyväksi kaukolämmön muodossa Helsingin kaupungille. Maaliskuun 30. päivänä 1974 kokoontui Hedåsenille nelisenkymmentä kesäasukasta ja Sipoossa vakituisesti asuvaa “keskustelemaan ja ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sekä vastustamaan atomivoimalan rakentamista myös globaalisti ainutlaatuiseen ja luonnonkauniiseen saaristoympäristöön”. Professori Matts Roos valittiin kokouksen puheenjohtajaksi. Kokous päätti perustaa uuden yhdistyksen, jonka tehtäväksi tulisi luonnonsuojelu  ja siihen liittyvien asioiden ajaminen, ja jonka ensimmäisenä tehtävänä olisi atomivoimalan rakentamisen estäminen Sipoon saaristoon. Yhdistys keräsi yhteensä noin 9000 nimeä atomivoimalaa vastustavaan adressiin. Samana syksynä Helsingin kaupunginhallitus poisti ydinvoimala-asian esityslistaltaan.

Ennen Granö-vaihetta ydinvoimalaa suunniteltiin Vuosaaren Uutelaan. Pääkaupunkiseudun kuntien ja energialaitosten yhteinen toimikunta suhtautui raportissaan 1970 myönteisesti pääkaupunkiseudun yhteiseen ydinvoimalaan. Tuolloin ydinvoimalan suojavyöhykkeeksi katsottiin sopivan 5 km. Käytännössä suunnitelmasta luovuttiin vuonna 1972, mutta esikaupunkialueiden yleiskaavasta se poistui lopullisesti vasta 1981.

Ydinvoimalaa ei tullut, mutta nyt suunnitelmissa on uusi kaupunginosa. Huolimatta, että Granö kuuluu Sipooseen, Helsinki omistaa noin kaksi kolmasosaa saaren pinta-alasta. Ja sinne on suunniteltu asutusta noin kahdelletuhannelle asukkaalle.

Kulku saarelle tapahtuisi Talosaaren suunnasta rakennettavaa siltaa pitkin. Sillan päätyyn sijoittuisi veneilytoiminnan keskus telakoineen, venelaitureineen ja palveluineen. Sillan jatkeeksi on suunniteltu koko saarta kiertävä rengaskatu, jonka kautta kaikki saaren toiminnot olisivat helposti saavutettavissa. Uusi asutus sijoittuisi pääasiassa itä- ja eteläpuolelle saarta. Saaren keski- ja länsiosat olisivat retkeilyaluetta ja puistoa. Vanhat peltoalueet perustettaisiin viljely- ja siirtolapuutarhoiksi.

Saa nähdä toteutuuko tämä suunnitelma.

Mölandetin häälahja

Mölandetin ensimmäinen vakituinen asukas oli todennäköisesti virolainen kalastaja ja Husön kartanon torppari Gustav Blomster 1800-luvulla. Vanha torpan paikka erottuu edelleen rakennuskantansa puolesta saaren huvila-asutuksesta.  Mölandet kuului viime vuosisadan alkupuolella vielä Husön kartanolle.

Sitten alkoi tapahtua. Husön tytär Marianne Huber sai Mölandetin saaren häälahjaksi. Hänpä ”pistikin tuulemaan” häälahjansa kanssa. Hän jakoi saaren huvilapalstoiksi vuonna 1922. Tuloksena oli noin sata kesähuvilaa. Pitkän ja kapean saaren asemakaava oli yksinkertainen. Saaren länsipäässä oli yleinen laituri, jossa saariston vuorolaiva pysähtyi. Laituri on edelleen paikallaan, mutta huonossa kunnossa ja käyttökelvoton. Laiturilta lähti polku saaren läpi ja sitä pitkin asukkaat pääsivät huviloilleen. Nykyisin polku on käytännössä täysin umpeenkasvanut asukkaiden kulkiessa huviloilleen omilla veneillään. Saaren koko rantaviiva on palstoitettu huvilatonteiksi. Saaren viimeinen vakituinen asukas Ernst Lindström muutti pois 1970-luvulla ja nykyisin Mölandetilla on vain kesäasukkaita.

Saarella on useita korkeatasoisia rakennusmestarihuviloita. Tunnetuin saaren huviloista lienee arkkitehti Oiva Kallion suunnittelema 1920-luvun tyylipuhdasta klassismia edustava Villa Sainio, jonka kenkätehtailija Sainio rakennutti henkilökuntansa kesänviettopaikaksi. Villa Sainio toimii nykyään Vantaan kaupungin omistamana Mölis-nimisenä vapaa-ajanviettopaikkana kaupungin virkamiehille sekä nuorisotoiminnalle. Vahinko, että rakennus itse ei näy rannalta vaan jää metsän taakse.

Fåfängholmenin ”Lippakioski”

Reilun parin kilometrin etäisyydellä Storörenistä on pieni Fåfängholmenin kallioinen saari. Sen korkeimmalla kohdalla on vaatimattomalta mutta hyväkuntoiselta näyttävä hirsinen rakennus, jota ulkomuotonsa perusteella on alettu nimittää ”lippakioskiksi”. ”Lippakioski” on kuitenkin turhan vaatimaton nimi rakennushistoriallisesti arvokkaalle rakennukselle. Rakennuksen arvioitu valmistumisaika on vuonna 1938 ja se on säilynyt alkuperäisessä asussaan. Arkkitehti Håkon Björkenheim suunnitteli sen harkiten ilta-auringon suuntaan aikansa kesäasuntoihanteita noudattaen funktionalismin tyylin mukaisesti ns. sportstuga-tyyppiseksi.

Rakennuksen omistaja, Mariana von Limburg Stirum, kertoi haastattelussa vuonna 2004, että hänen isänsä, vuorineuvos Jacob von Julin, oli haaveillut asuvansa kesällä laivassa. Jostain syystä hän kuitenkin rakennutti kesäpaikakseen pienen hirsimökin Fåfängholmenille.

Viime vuosina saarella on äärimmäisen harvoin nähty ketään. Ehkä ilta-aurinkoa lukuun ottamatta täysin fasiliteetteja vailla oleva ”lippakioski” oli alun perinkin vaatimaton vuorineuvoksen huvilaksi. Ehkä, jos omistaa kartanon Perniössä, tulee varmaan harvemmin poikettua ”lippakioskin” kaltaisella mökillä nauttimassa kesästä. Toivotaan, että rakennus vielä tulevaisuudessa nousee uuteen kukoistukseen kauniina kesäasuntona.

Simsalö ja Suomen tunnetuin poliittinen murha

Saaren keskivaiheilla sen koillisrannalla sijaitsee Bergkulla. Se on K. O. Bäckblomin vuonna 1895 Topeliuksen Björkuddenin mallin mukaan rakennuttama talo.

Historian havinaa paikalle tuo se, että Eugen Schauman vietti viimeisen viikonloppunsa täällä. Kuka oli Eugen Schauman? Hän oli everstiluutnantti Waldemar Schaumanin ja Elin Maria Schaumanin poika, syntynyt 1875 Harkovassa Ukrainassa. Isän sotilasuran takia perhe asui monessa paikassa ympäri Venäjän keisarikuntaa, mutta pojasta kasvoi kovasti isänmaallinen mies, joka harrasti innokkaasti urheilua; purjehdusta, hiihtoa ja varsinkin ammuntaa. Hän työskenteli  kouluylihallituksen apukamreerina. Hänellä oli hankala ongelma; jo koulupojasta alkaen hänellä oli huono kuulo ja lopulta hän joutui eroamaan virastaan kuuroutumisen takia. Tällöin Suomessa vallitsi ns. ensimmäinen sortokausi (1899-1905), voimakas yritys Suomen venäläistämiseksi ja suomalaisen itsehallinnon lopettamiseksi.

Suomessa sortokausi henkilöityi  kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoviin. Ennen Suomeen tuloaan Bobrikov oli laatinut ohjelman Suomen venäläistämiseksi.  Keisari Nikolai II hyväksyi ohjelman, joka sisälsi mm.

  • Suomen valtiosihteerinviraston lakkauttamisen
  • Venäjän lakien saattamisen voimaan Suomessa
  • venäjän kielen muuttaminen ainoaksi viralliseksi kieleksi
  • Suomen rahan poistamisen
  • venäläisille oikeuden antamisen Suomen virkoihin jne.

Ajatus Bobrikovin murhaamisesta ei ollut Schaumanin oma, vaan se oli yleinen suunnitelma ja puheenaihe Suomen 1900-luvun alun aktivistipiireissä. Schauman päätti murhata Bobrikovin. Schaumanin teko oli henkilökohtainen ratkaisu, jonka hän teki jo kuukausia etukäteen. Helmikuussa 1904 hän kirjoitti testamenttinsa ja anteeksipyyntökirjeen isälleen sekä luovutti ystävälleen tärkeimmät paperinsa.

Torstaina, 16. kesäkuuta 1904 aamupäivällä, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov oli tulossa johtamaan senaatin istuntoa. Eugen Schauman seurasi Bobrikovia senaatin ylimmän kerroksen ikkunasta ja kuuli, kuinka tämä astui ovesta yksin sisään ja lähti univormuun ja päällystakkiin pukeutuneena kulkemaan hitaasti ylös portaita. Schauman vetäytyi ikkunasta ja alkoi laskeutua portaita alas kohti Bobrikovia. He kohtasivat toisen kerroksen porrastasanteella. Schauman oli kysynyt aiemmin lääkäriystävältään mihin tulisi ampua, jotta laukaukset olisivat tappavia. Schauman otti esiin FN Browning -pistoolin, astui Bobrikovin eteen ja ampui kolme laukausta lääkäriystävänsä antamien ohjeiden mukaisesti kohti Bobrikovia. Tämän jälkeen Schauman astui pari askelta taaksepäin ja ampui kaksi laukausta sydämeensä. Schauman kuoli heti.

Bobrikovin murha sen sijaan melkein epäonnistui. Ensimmäinen laukaus kimposi Bobrikovin univormun napista ja toinen jykevästä rintapielen Pyhän Vladimirin I luokan rististä kaulaa naarmuttaen. Kolmas luoti osui vyönsolkeen, joka murskaantui. Luoti ja soljen kappaleet tunkeutuivat Bobrikovin vatsaan, mutta Bobrikov pysyi pystyssä ja hoippui senaatin istuntosaliin, josta hänet kiidätettiin ensin kotiinsa ja sieltä Kirurgiseen sairaalaan.  Kolmas luoti oli tuhonnut Bobrikovin sisäelimet niin pahasti, ettei häntä kyetty monituntisella leikkauksellakaan pelastamaan. Bobrikov kuoli seuraavana yönä.

Suomalaiset näkivät teon kansallisena urotyönä, ja Schauman korotettiin kansallissankariksi.

Maihinnousu kompassintekijän saarelle

Kamsholmenin ensimmäinen asukas, ruotsalaiseskadroonan pursimies Arved Winberg muutti perheineen Suomenlinnasta Kamsholmeniin vuonna 1809, nykyisen Österuddin ja Kamsholm tilojen alueelle. Hänestä tuli Östersundomin kartanon muonatorppari ja saarivahti. Winberg oli valmistanut kompasseja Ruotsin laivastolle ja tätä tointa hän jatkoi myös Kamsholmenissa. Winberg perusti saareen oman pienen kompassiverstaansa. Koska kompassineulan suuntaaminen oikein kohden magneettista pohjoisnapaa vaati erityistaitoja, suojeli perhe elinkeinoaan vakoilulta korkean aitauksen ja vihaisten koirien avulla. Kompassit valmistettiin talvella, ja Winberg myi niitä Uudenmaan rannikolla veneestään kesäisin. Winbergin perilliset jatkoivat ammattia viidessä polvessa, kunnes uuden kompassimallin tulo 1900-luvulla syrjäytti vanhan kuivakompassin. Kamsholmenin viisi Winberg -sukuista perhettä polveutuvat kaikki Arved Winbergistä.

Mielenkiintoinen osa Sipoon saariston historiaa on sinne 1700-luvun jälkipuoliskolla saapunut virolaisasutus. Suuren pohjan sodan seurauksena 1700-luvun alussa Viro siirtyi Ruotsilta Venäjän alaisuuteen. Sen seurauksena virolaiset talonpojat joutuivat syvään maaorjuuteen. Yksi keino päästä eroon yksinvaltaisesti käyttäytyvästä kartanonherrasta oli karata. Sipoon rippikirjassa vuosilta 1768-1775 mainitaan 19 virolaista, joista 9 asui Kaunissaaressa. Vuosina 1775-1796 Sipooseen muutti 28 virolaista.

Virolaiset elättivät itseään kalastuksella, toimimalla saarivahteina sekä renkeinä ja piikoina rannikon taloissa. Virallisesti heidät olisi pitänyt palauttaa Viroon, mutta käytännössä niin ei toimittu, vaikka rannikon kalastajat valittivatkin heidän kalastuksestaan. Kielen perusteella virolaiset kirjattiin monissa asiakirjoissa suomalaisiksi. Vähitellen muutto laantui ja virolaisväestö sulautui rannikon asukkaisiin.

Vuonna 2016 Kamsholmen ylitti uutiskynnyksen kotimaisen median lisäksi mm BBC:llä, Daily Mail:lla ja australialaisella ABC-televisiokanavalla. Meneillään oli armeijan rannikkoharjoitus ”Viena” ja iltapimeällä armeijan iso vene rantautui saarelle ja sotilaita nousi maihin. Eräs saaren asukas, joka ei tiennyt koko harjoituksesta, luuli kyseessä olevan oikean maihinnousun. Mies soitti hätänumeroon ja poistui omalla veneellään saaresta. Myöhemmin merivartiosto ilmoitti hänelle, että alueella oli ollut sotilasharjoitus.

Harjoitusta johtanut komentaja kertoi, ettei Kamsholmenin laituriin menoa oltu suunniteltu etukäteen. Hänen mukaansa on ”tulkintakysymys” oliko saareen meno virhe.

Se, että asukkaat säikähtäisivät, ei ollut juolahtanut harjoituksen johtajan mieleen. Hänen mukaansa jatkossa mietitään, pitäisikö sotaharjoituksista ilmoittaa Helsingin Sanomien ja Hufvudstadsbladetin lisäksi myös paikallislehdessä.

Norrkullalandet, kulosaarelaisten huvilamiljöö

Norrkullalandet käsitti alun perin kaksi saarta, Husön ja Busön. Nimi Busö on johdettu sanasta ”bus(s)a”, joka oli yleinen kuljetusalustyyppi 1300- ja 1400-luvuilla. Sittemmin maan nousema on yhdistänyt saaret ja salmen paikalla on nyt järvi. Vastaavasti Krokogsundet Norrkullalandetin ja Söderkullalandetin välillä on katkennut.

Varhaisempina aikoina Norrkullalandet kuului Viipurin linnalle ja 1550-luvulta alkaen Norrkullan kartanolle. Asutusta Norrkullalandetilla oli jo 1700-luvun alussa. 1880-luvulla saarella oli vanha virolaisasutus, jossa asui neljä saarivahtia.

Sitten kuvaan astui mies, jolla oli visio.  Pankinjohtaja Emil Schybergson Hitån kartanosta osti Norrkullalandetin vuonna 1916, mutta myi sen pian vuonna 1918 osittain itse omistamalleen  Norrkulla AB:lle,  joka antoi saaren palstoitettavaksi virkistyskäyttöön, lähinnä kulosaarelaisille. Hanke liittyi  Schybergsonin ajatukseen sähköraitiotieyhteydestä Helsingistä Porvooseen. Vaikka se kariutui, yhtiö suunnitteli edelleen raitiovaunuyhteyttä Östersundomiin, jossa olisi yhteyslaituri merikuljetusta varten. Tämäkään suunnitelma ei toteutunut, mutta tuntuuko tutulta. Sähköraitiotie on vain muuttunut metroksi.

Schybergsonille kävi kuten monelle visionäärille. Vuonna 1920 hän teki itsemurhan. Ei Norrkullalandetin vuoksi vaan siksi, että hänen johtamansa Hypoteekkiyhdistys ajautui konkurssin partaalle ulkomaanvaluutassa otettujen lainojen vuoksi.

Tontit herättivät kiinnostusta. Arkkitehti Lars Sonck laati kaavan 56 rantatonttia varten ja näistä varattiin heti 50. Suunniteltuun tarkoitukseen näistä käytettiin vain osaa.

Nobelisti Artturi I. Virtanen osti Norrkulla AB:n 1929. Hänen perillisensä myivät 1980-luvulla pääosan saaren eteläosasta Sipoon kunnalle lukuun ottamatta Finnörnin niemeä, joka varattiin Joensuun kartanon työntekijöiden virkistyskäyttöön. Alue on nykyisin rauhoitettu maisema-arvojensa perusteella. Pohjoisosa on jaettu loma-asuntotonteiksi. Toteutuneessa rantakaavassa Sonckin ajatukset pohjois- ja lounaisrantojen palstoittamisesta sekä kaakkoisrannan ja saaren keskiosan jättämisestä virkistyskäyttöön ovat pääosin toteutuneet.

Mielenkiintoinen rakennus oli saaren etelälaidalla alun perin ”Turisthotell å Norrkulla” -niminen täysihoitola, jonka suunnitteli Lars Sonck vuonna 1918 Norrkulla AB:lle. Kansallisromanttinen, tervattu, pyöröhirsipintainen rakennus  liittyi Emil Schybergsonin Norrkulla AB:n hankkeeseen ja Norrkullalandetin suunnittelusta kulosaarelaisten virkistyskäyttöön. Norrkulla-hankkeen kariuduttua turistihotelli myytiin ruotsinkieliselle virkamiesyhdistykselle (Finlands Svenska Kontoristförbund, myöhemmin Helsingfors Tjänstemannaförbund). 1920-30-luvuilla paikka oli suosittu ja kesäaikaan sinne tuli päivittäin höyrylaivayhteys Helsingistä. Vuonna 1961 se siirtyi Helsingin seurakuntayhtymälle ja sitä kutsuttiin  nimellä ”Honkalinna”. Rakennus paloi maan tasalle vuoden 2016  joulukuussa.

Hauska yksityiskohta Honkalinnan historiassa on kieltolain jälkeinen aika. Kieltolain aikaan Sipoo sai ”tietyn maineen” pirtupitäjänä. Sijainti ja vaikeasti valvottava saaristo antoivat hyvät edellytykset salakuljetukselle. Niinpä vaikka kieltolaki kumottiin vuonna 1932 pirtu virtasi edelleen Virosta Sipooseen.  Alkon myymälän sijoittamista Sipooseen ei edes harkittu. Kunnat kuitenkin saivat osansa alkoholin voittovaroista, vaan ei Sipoo. Syynä oli se, että Honkalinnalle oli myönnetty anniskeluoikeudet. Niinpä voitot menivät virkamiesyhdistykselle eikä niistä tipahtanut mitään Sipoon kunnalle.

Norrkulla Ab-n palstoitussuunnitelma
Norrkulla Ab:n palstoitussuunnitelma

Söderkullan katala emäntä

Söderkullalandetia kutsuttiin 1500-luvulla nimellä ”Björnö”. Se, kuten viereinen Norrkullalandet, kuului Viipurin linnalle. Myöhemmin saaret liitettiin Söderkullan ja Norrkullan kartanoihin ja saivat nykyiset nimensä. Saarten välissä on kapea Krokogsundet, joka aiemmin on ollut purjehduskelpoinen, mutta sittemmin maannousema on aikaansaanut saarten välille kiinteän kannaksen. Fladanin vedenlaadun parantamiseksi kannas on kaivettu melkein poikki, mutta ympäristöministeriö esti kannaksen puhki kaivamisen.

1700-luvun puolenvälin tienoilla Suomenlinnan rakennustyöt aikaansaivat lähes rajattomat markkinat rakennustiilille. Eriksnäsin kartanon isäntä Carl Fredrik Nordenskiöld perusti yhdessä Söderkullan kartanon omistajan Sofia Margareta Tigerstedtin kanssa tiilenpolttimon Söderkullan maille. Nordenskiöld hankki rakennustarvikkeet ja itse polttimon välineistön ja Tigerstedt hankki työmiehet. Tiilet vietiin Suomenlinnaan osaksi Nordenskiöldin omilla aluksilla ja voitot olivat huikeat.

Tiilenpolttimo ei ehtinyt toimia kauan ennen kuin perustajien välille syntyi riitaa. Sofia Tigerstedt irtisanoutui hankkeesta vuonna 1756 ja perusti oman tiilenpolttimon Söderkullalandetin saarelle. Hän puratti vanhan polttimon ja laudat, rautaosat ja tiilet käytettiin uuden polttimon rakentamiseen. Myös vanhan polttimon työkalut vietiin Söderkullalandetille. Sofia Tigerstedt lupasi maksaa Nordenskiöldille 2000 kuparitaalaria, mutta kun korvaussummaa ei alkanut kuulua, haastoi Nordenskiöld hänet käräjille. Nordenskiöld vaati vähintään 3000 kuparitaalaria, mutta Sofia Tigerstedt kieltäytyi maksamasta äyriäkään ja ilmoitti, ettei heidän välillään mitään yhtiökumppanuutta ollut ollutkaan. Asia lykättiin ja osapuolet ilmeisesti sopivat riidan myöhemmin.

Sofia Tigerstedtin uudella polttimolla ei kuitenkaan ollut onnea. Söderkullalandetin tehdas paloi syksyllä 1757 ja toiminta lakkasi. Kävikö niin, että paha sai palkkansa?

Kaunissaaren teollisuuskeskus

Suomen sahateollisuuden läpimurto tapahtui 1700-luvulla. Eriksnäsin kartanon omistaja Magnus Otto Nordenberg suunnitteli perustavansa Kaunissaareen teollisuuskeskuksen, jossa olisi 33 erilaista laitosta.Esikuvana hänellä oli Hollannin Zaandam, jossa hän oli vieraillut. Nordenbergin tarkoituksena oli rakentaa mm saha, tiilitehdas, myllyt puuöljyn valmistamista ja värien jauhamista varten, saippuatehdas, joka valmistaisi saippuaa hylkeenrasvasta, köydenpunomo, pikitehdas, hattutehdas, laivaveistämö ja kirjapaino.

Nordenbergin suunnitelma Kaunissaaren asemakaavaksi
Nordenbergin suunnitelma Kaunissaaren asemakaavaksi

Suunnitelmasta toteutui vain tuulivoimalla toimiva saha, joka rakennettiin Nordenbergin Zaandamista lähettämien piirustusten pohjalta.  Sahaa alettiin rakentaa vuonna 1726 ja se valmistui syksyllä 1728. Sahassa oli kaksi raamia, joissa molemmissa oli 5-6 terää. Vuosina 1734-1736 sahan tuotanto oli huipussaan 400-500 tolttia (toltti = 12 kpl lautoja). Sahattava puu hankittiin lähinnä Paippisten, Martinkylän ja Hindsbyn metsistä. Vuonna 1736 pidetyn katselmuksen mukaan metsät olivat jo niin hakattuja, että Martinkylästä sai kaataa vuosittain vain 300 puuta ja Paippisista 800. Hindsbyn metsistä puuta ei saanut enää kaataa sahattavaksi ollenkaan. Anomusta tukkien saamiseksi myös Mäntsälän Ohkolasta ei hyväksytty.

Saha perustettiin ilman viranomaisten lupaa, mikä ei ollut harvinaista tuohon aikaan. Se ei sinänsä ollut ongelma, mutta se, että lankut ja laudat laivattiin suoraan Kaunissaaresta Tukholmaan, Englantiin ja Hollantiin oli. Tuohon aikaan aatelittomat sahanomistajat eivät saaneet käyttää omia lastaus- ja laivauspaikkoja vaan viennin tuli tapahtua tapulikaupunkien kautta porvariston välityksellä. Ja Nordenberg ei ollut aatelinen (hänet aateloitiin vasta vuonna 1751 nimellä Nordenskiöld). Helsingin porvarit katsoivat menettävänsä taloudellista etua ja he valittivatkin asiasta useita kertoja. Lopulta vuonna 1739 kuningas kielsi sahatavaran suoran viennin sahoilta. Kun sahatavara nyt tuli laivata Helsingistä, kävi toiminta kannattamattomaksi. Kaunissaaren sahan toiminta päättyi lopullisesti, kun venäläiset tuhosivat tuulimyllyn, sahan ja asuinrakennukset pikkuvihan aikana vuonna 1742. Nimismies Winbladh laski kesällä 1743 saareen jääneet laudat venäläisen ylikomissarion käskystä. Siellä oli 1122 tolttia sahattuja lautoja, jotka lastattiin venäläisiin aluksiin ja kuljetettiin luultavasti Tallinnaan poisluettuna 50 lankkua, jotka käytettiin Helsingissä olevan maaherran asunnon korjaamiseen.

Nordenbergin suunnitelmaa ”Kaunissaaren Zaandamista” voidaan pitää epärealistisena, mutta silti on mukava kuvitella minkälainen paikka Kaunissaari ja koko Sipoon saaristo olisi, jos suunnitelma olisi toteutunut.

Löparön tuoksuva teollisuus

Nykyisinkin joillakin paikkakunnilla on tietty maine johtuen paikkakunnalla toimivasta puunjalostusteollisuudesta, erityisesti sellutehtaista. Tällainen maine saattoi 1600-luvun alussa olla myös pienellä Löparön kylällä.

Noihin aikoihin Ruotsi soti ahkerasti ja sodassa tarvittiin paljon ruutia. Ruutia valmistettiin salpietarista (75%), hiilestä ja rikistä. Salpietaria saatiin lannan kyllästämästä maasta, siis ihan siitä itsestään. Niinpä jo Kustaa Vaasa määräsi Ruotsissa salpietarimaan, eli navetoiden ja tallien alla olevan maan, valtion omaisuudeksi. Kun kysyntä kasvoi, oli syytä organisoida salpietarin valmistus teolliseksi.

Löparön saareen perustettiin vuonna 1599 salpietarikeittämö. Salpietarinkeittäjä Mårten Hansinpojan johtamaa keittämöä voidaan pitää melkoisen suurena laitoksena tuon ajan mittapuun mukaan. Rakennustöitä varten oli varattu 500 hirttä, 200 lautaa ja 1000 katto-tuohiliuskaa.

Salpietarin valmistusmenetelmä oli seuraava: Multaan sekoitettiin typpipitoista karjanlantaa, teurasjätteitä, tuhkaa, kalkkia ja olkia. Kasaa käänneltiin usein ja valeltiin virtsalla. Seos maatui 2-3 vuodessa, minkä jälkeen se puhdistettiin ja keitettiin kuiviin. Näin saatiin kiteistä salpietaria. Raaka-aineista ja niiden ahkerasta kääntelystä voi päätellä, että lämpimänä kesäpäivänä tehtaalta leyhähti melkoinen ”sulotuoksu” vieressä olevan kylän iloksi. Raaka-ainetta kului paljon. Esimerkiksi vuonna 1620 Löparön salpietarikeittämöön kuljetettiin 3348 tynnyriä lantamultaa, 209 tynnyriä tuhkaa, 418 olkilyhdettä ja 1674 kuormaa polttopuuta. Asiakirjalähteissä on vain yksi maininta tuotannosta. Elokuun 1608 ja toukokuun 1609 välillä salpietaria toimitettiin Tukholmaan 4,5 tynnyriä.

Keittämöä hoitivat salpietarinkeittäjä, kirjuri ja muutama renki. He olivat kruunun palkkalistoilla ja heidän palkkansa maksettiin Porvoon läänistä kerätyillä verovaroilla. Verot tuohon aikaan kerättiin luonnontuotteina ja paljolti elintarvikkeina. Ruokatoimitukset Löparölle eivät näytä aina sujuneen ongelmitta, sillä salpietarinkeittäjä Mårten Hansinpoika valitti ainakin kahdesti toiminnan kärsivän nälkäisten työmiesten karkailemisesta.

Keittämön toiminta lakkasi vuonna 1634. Tuolloin keittämöllä asui yhteensä 23 aikuista, jotka saivat elantonsa pääasiassa maatalouden ulkopuolelta. Salpietarikeittämön toiminnan loputtua saarelle jäi asumaan kirjuri ja yksi vanha renki perheineen.

Lisää aiheesta

2 comments

  1. Hyvä Anssi! Kiitos tästä laajasta ja mielenkiintoisesta jutusta. Olet tehnyt läksyjä huolella ja lukenut valtavan määrän vanhoja kirjoituksia. Mukavaa, että tutkimuksesi on nyt saatettu kaikkien klubilaisten iloksi. Me onnekkaimmat olemme saaneet nauttia näistä tarinoista myös vesillä. Jatka hyvää harrastustasi, yleisöä löytyy myös jatkossa.

  2. Hieno kokoelma Sipoon saariston historiaa, josta moni tuskin paljoa tietää ennestään. Mielenkiintoista luettavaa, josta riittää useammallekkin kahvitauolle.

Vastaa