Sami Kelkka

Ensikertalaisena pidemmällä retkellä

Rohkaistakseni erityyppisiä kirjoituksia seuran saitille ja osallistumisia retkille, kirjoitin myös itse muutaman huomion ja kokemuksen retkeltä.

Yhteisretki pidettiin SKK:n ja Porvoon Wikingien kanssa, mukana oli myös HeMestä ja Tampereelta melojia. Uskoisin olleeni kokemattomin meloja joukossa. Itsellä oli takana nelisen vuotta melontaa, useimpina kesinä joku SKK:n 1-tason yli yön retki ja omatoimisia parin yön telttamajoitus retkiä mm. Kymijoella ja Wanha Witonen.

Itäisen Suomenlahden retki tehtiin 15.-18.6.2018. Retken tasoksi oli määritelty 2-3 ja vaatimuksena oli edes yksi yli yön majoittuminen. Kuten retkikutsusta näkee niin olihan siellä maininta melontakunnostakin. Ehdin käymään ennen retkeä kahdessa keskiviikkomelonnassa ja parina sunnuntaina omalla melontakiekalla joilla arvioisin 60 kilometriä kertyneen yhteensä. Matkalla tuli puhetta mm. Heikin kanssa ennakkokilometreistä ja hänellä niitä oli kuulemma 500 km kertynyt. Palataan tähän asiaan myöhemmin.

Ennen retkeä piti tietysti varustautua koska omaa telttaa ja keitintä ei ollut- ja niitähän ei voinut lainata… MSR:n markkinointimateriaalit saivat minut ko. brändin käyttäjäksi eikä retken jälkeenkään ole valittamista. Tour 2 teltaksi, koska ”siinä voi asua vaikka vuoden” ja keittimeksi Windburner, koska hermot ei kestäisi jos tuuliolosuhteissa tulisi vaikeuksia. Monipuolinen kokkailu ei ollut mielessä, ajattelin että minulle tämä reissu menee extremestä ja vedellä keitettävät ruuat riittävät muutamana päivänä. Ilmeni että keittimien osalta olin ajantasalla, koska Ilkka totesi retkellä, että ”kaikilla näyttää olevan tuollainen hieno keitin”. Melontaporukoissa en kyllä ole ollut havaitsevinani ryhmänpainetta tai kilpavarustelua. Sen verran matalan profiilin henkistä porukkaa jengi on. Eli ihan millä kamoilla vaan voi olla matkassa.

Seuralla on harvemmin 2-3-tason retkiä, joten tässä oli hyvä mahdollisuus. Minulle merkittävän motivaation antoi myös retken reitti, koska meillä on mökki reitin varrella. Lähtöpaikka Neuvottoman ranta oli tuttu. Perjantai-iltana puoli kahdeksan maissa päästiin matkaan määränpäänä Pitkä Kotka. Keli oli tyyni, aurinko pilkisteli ja matka taittui sujuvasti, olimme perillä tasan keskiyöllä. Muutamia juomataukoja pidettiin, mutta yhtään välirantautumista ei ollut, joten siinä tuli heti vuoden pisin 20 km lenkki putkeen melomista. Pätkän lopussa tuuli 4-5 m/s. ja aaltoa heitti sen verran että kaikki kastuivat- paitsi minä- joka olin vetänyt kuivapuvun päälle varoiksi. Se oli hyvä juttu, koska pystyin kuivana alkaa pystyttämään telttaa.

Lamppu oli jäänyt pakkaamatta, vaikka pidin sitä kädessä vielä kotoa lähtiessä- onneksi on valoisat kesäyöt Suomessa. Omaa kajakkia minulla ei ole, joten ennen lähtöä olin tehnyt koepakkauksen seuran kajakkiin, jonka johdosta ruuat vaihdoin pienempiin pakkauksiin. Tällä kyseisellä Tideracella en ollut ollut aiemmin retkellä, ainoastaan keskiviikko melonnassa kokeillut. Pakkaamisvinkkinä sain matkalla, että pieniä nyssyköitä vaan paljon, niitä voi ujutella kajakissa pikku rakoihin. Sellainenkin leipien pakkaustapa näkyi, että juusto-kurkku-leivät oli tehty valmiiksi kotona, ja pakattu litteisiin ”tupperware”-pakkauksiin valmiiksi. Suurimmalla osalla retkeläisistä oli oma kajakki, ja heille on muotoutunut tietysti rutiini mihin mikäkin tavara mahtuu. Monenlaista tapaa pakata näkyi. Voisi olla kiva jos olisi videoita joista näkisi erilaisia pakkaustyylejä, ja voisi poimia itselle sopivia käytäntöjä.

Ensimmäisen yön teltan kasaus ja purku onnistui ihan mainiosti kun olin koe-kasannut sen pari kertaa ennen lähtöä. Kuten lähes kaikilla, niin minullakin on muutamia Ikea-kasseja joihin on kätevä heittää kajakin tavarat, ja kantaa telttapaikalle. On vaikea ottaa leiriytymiskuvia joissa ko. rumia kasseja ei näkyisi…

Jokaisella ryhmällä on omat tapansa toimia, ja vinkkinä voin sanoa, että jos puoli tuntia ennen saaren kiertokävelyä kysyt, että monelta lähtö, niin se kyllä muuttuu vartiksi hetkessä kun joku kokeneempi sanoo etteikö jo voitaisi mennä… Eli jätä vartti pelivaraa! Itselle se ei ollutkaan niin helppoa, vaan meni useampi aamu ennen kuin löytyi paljonko tarvitsen aikaa pakkaus/ruuanlaitto-operaatioon. Vastaus: paljon! Mitä vähemmän tavaraa, niin sitä vähemmän menee aikaa… Ilkka oli telttanaapurina, ja hän totesi että tarvitsee kaksi tuntia aamulla. Viimeisenä aamuna aloin pakkaamaan 5.40, ja silloin en ollut myöhässä klo 8 lähdöstä. Herätystä en tarvinnut, koska heräsin klo 4 kakkos- ja kolmosaamuina. Eli ensimmäisenä aamuna olin 10 min. myöhässä mela vedessä- ajoituksesta. Toisena taas 10 min. ja kolmantena en myöhästynyt. Sellainen oppimisprosessi omalta kohdaltani. Ajallisesti 2.20 h on ihan järkyttävän pitkä aika purkaa teltta, lämmittää aamiainen ja pakata kajakki. Katja totesi, että tunti ja vartti riittää hänellä hyvin – ehtii nähtävästi aamu uinnillekin… Nuo aamutoimet jäi mietityttämään miten käytettyä aikaa saisi lyhennettyä.

Jos olisi satanut, niin sitten suositus on, että teltta kasaan ihan lopuksi. Kuulemma tarppeja laitetaan muutama tarvittaessa. Toisaalta kuivapuvussahan sitä voi puuhailla myös. Kumisaappaitakin näkyi, niitä en ole koskaan pakannut kajakkiin. Ehkä pitäisi joskus sitäkin kokeilla.

Toisen päivän melonta lähti liikkeelle klo 12. Ilma oli ihan pläkä ja matka sujui suotuisissa merkeissä. Yksi lounas/jaloittelu-tauko pidettiin matkalla Haapasaareen. Aikataulu muotoutui Haapasaaren kaupan aukiolosta, se meni kiinni klo 17, joten tähtäsimme n. klo 16 perille pääsyyn. Reilut parikymmentä kilometriä melottiin siis neljässä tunnissa yhdellä tunnin tauolla. Perus kuuden kilometrin matkavauhti, kuten retken ennakkotiedoissa sanottiin.

Haapasaaren kaupasta pystyi ostamaan vaikka mitä, oma valintani oli vain jäätelö. Vettä löytyi rannikkovartioston tilusten tietämiltä ilman, että tarvitsi kaupasta ostaa. Ilma oli tosi lämmin, ja vedenkulutus meloessa olikin suurempaa kuin varmaan koskaan aikaisemmin. Minulla oli melontaliivissä vesipussi joka oli todella tarpeen. Juomataukoja ei pidetty siihen malliin kuin hitaammin etenevissä retkissä, joten vauhdissa juominen oli tarpeen. Vettä kului enemmän kuin olin ajatellut, kaksi litraa per päivä ei riittänyt- joten Haapasaaren täydennys oli tarpeen. Ryhmämatkailun hyvä puoli on, että niin ruokaa kuin vettäkin löytyy kaverilta jos omat einekset loppuisivat kesken.

Haapasaaresta siirryttiin yöksi Kirnukariin joka oli ihan naapurisaari. Tuosta saaresta näkyi Suursaari, joten oli todellinen fiilis ulkosaaristossa olosta. Viini maistui varsin hyvälle muovimukistakin. Hans oli pakannut muovisia viinipulloja matkaan. Ehkäpä minäkin ensi kerralla täytän kajakin kärjet niillä. En laittanut korvatulppia yöksi, joten heräsin klo 4 armottomaan lintujen ääntelyyn. Siinä meni aamu kuvaillessa auringonnousua ja köllötellessä.

Kirnukari
Kirnukari klo 4.25
Sami Kelkka
Ulko-Tammion näköalatornissa.

Kolmas päivä sujui leppoisasti helteessä aivan tyynessä kelissä meloen. Venäjän rajamerkit näkyivät ja mieleen tuli, että jos tässä tuulisi kunnolla niin melkoiset aallot olisi. Eikä varmaan sitten olisi tuota reittiä mentykään.  Pysähdyimme Ulko-Tammiossa lounaalle. Saarien kävelykierrokset olivat aika kivoja tapoja saada hieman liikuntaa kajakissa istumisen sijaan. Auringon porotuksessa varjopaikka olisi ollut kiva, mutta sellaista ei oikein löytynyt. Vettä kului paljon. Riittävästi vettä ja aurinkorasvaa mukaan!

Liikkeelle lähtiessä sattui mini-haaveri kun evä oli tosi tiukassa ja onnistuin nirhaisemaan peukun auki. Verta tuli oikein mainiosti. Onni onnettomuudessa oli, että Lotta oli ihan vieressä ja muisti pakanneensa laastareita ihan helposti otettavaksi. Eli vinkkinä, laita laastaria melontaliivin taskuun tai ainakin helposti saataville myös aalloilla ollessa.

Lanskerissa vietimme viimeisen yön. Todellinen viiden tähden näkymien telttapaikka oli tarjolla. Olen pitänyt itseäni nk. luksus-retki matkailijana. Niillä on tarkoitettu SKK:n Jan von Haartmanin vetämiä retkiä joissa ollaan parhaimmillaan hotellissa yötä, ja vähintään kunnon ravintolassa ruokaillaan. Lanskerissa totesin, että luksuksen määritelmä on venyvä: vessa riittää saamaan fiiliksen luksuksesta. Ihminen on mukautuvainen ja tottuu monenlaiseen elämään. Kotiin saavuttuani tältä matkalta jouduin nukkumaan ovi auki kun olin aklimatisoitunut ulkoilmaan.

 

Lanskerissa oli tarjolla kuuluisia Heikin lettuja, joiden teosta onnistuin nappaamaan aika kivan kuvan. Peran käyttämä aamupuurolle tarkoitettu hillo sopisi letuillekin kivasti. Laitoin korvan taakse ko. pullon. On se kun joillakin mahtuu lettupannusta alkaen kamaa kajakkiin…

Viimeiselle päivälle osuikin jo enemmän tuulta. Neljäs melontapäivä ei alkanut kovin hyvin. Sain ystävällisiä neuvoja pitkin reissua melontatekniikan parantamisesta, mutta valitettavasti niskan seutu on aina tulessa. Särkylääkkeet loppui kesken, mutta kuten todettua- kaikkea löytyy ryhmästä. Kiitti Lotta! Koko aamupäivän oli aika hyytynyt olo. Analyysini tuotti syiksi pikkuisen ohuen ravinnon ja liian vähäiset pohjakilometrit melonnasta- neljäntenä päivänä yksinkertaisesti alkoi tuntua. Sinällään hieman väärä päivä moiselle kun tuulta oli enemmän ja kilometrejä yli 30.

Lounastauolla tapahtui kuitenkin ihme ja virkeystaso nousi. Kunnon beef stroganoffia masuun ja menoksi. Lounaan jälkeen tuli kovin tuuliosuus ja aaltoa oli jonkun verran. Lotta ilmoitti minulle paikan ja sanoi poimivansa jos kaadun. Itseasiassa tuntui helpommalta meloa kun piti vauhtia yllä. Lotta kommentoikin fiilistäni, ”huomasin kun singahdit!”. Sinällään ryhmässä meloessa ei tarvitse pelätä kun on monta osallistujaa ja löytyy auttajia. Jonkun verran pitää tietysti olla voimia varastossa, että jaksaa tarvittaessa pelastautua.

Ihan retken loppuun sain järjestettyä spesiaali-hetken. Menimme meidän mökille ja tarjosin kylmät kaljat. Kyllä maistui!

Kuusisaari

Puolet porukasta oli tuttuja ja suurin osa tuli tutummaksi. Meininki on ihan leppoisaa ja rauhallista. Yllättävänä pidin, että porukka meni niin aikaisin nukkumaan, mutta ehkä oma kesärytmini on vähän sopimaton kuuden herätyksiin ja urheilusuorituksiin. Tottumattomalle ja hieman verkkaiseen eräily rytmiin tottuneelle retken ohjelma tuntui ”aikataulutetulta” kuten Nina sitä kuvasi. Koska päiväetapit ovat 20-30 kilometriä, leiri pitää joka päivä kasata ja purkaa sekä ruoka kokata niin ohjelmaa riittää. Ydinryhmälle joka siellä oli se oli tietysti ihan pala kakkua. Retken kokonaispituudeksi tuli n. 100 kilometriä. Mietityttämään jäi miten homma olisi toiminut jos keli olisi ollut huono koko ajan. Perusjuttuihin tuli nyt tietysti kokemusta ja monen asian osaisi tehdä nopeammin tarvittaessa.

Retki terveisin,

Sami Kelkka

8.7.2018

Lisää aiheesta:

Aalloilla – kolumnit

Vastaa